See you again

Topakka paapa <3

Jatsin menehtymisestä on kulunut nyt reilu kaksi viikkoa, ja tajusin, etten ole blogiin asiaa sen kummemmin avannut, sitä aikasemmin postaamaani kuvaa lukuunottamatta.

Pentupäivien aikaa Jatsin kunto romahti yhtenä viikonloppuna todella huonoksi, hyvä että pysyi ollenkaan pystyssä, piti kantaa ulos ja käytännössä kaikessa oli autettava, mutta ainakin söi ja joi. Päätetiin kuitenkin odottaa viikonlopun yli, ja viikonlopun jälkeen Jampu palautui kuin palautuikin normaaliksi pappamaiseksi ja häntää heiluttavaksi itsekseen, mutta päätettiin, ettei haluta odottaa enää toista romahtamista.  Jatsin meno oli muutenkin hidastunut, ja se, että Jatsin aika koittaa pian, oli jo kauan tiedossa, eikä perusteena tosiaan ollut vain tuon viikonlopun romahtaminen. Jatsilla oli myös nestettä keuhkoissa, mutta silti hän taisteli nukutustilanteessa viimeiseen asti, eikä sitten millään meinannut suostua nukahtamaan, häntä heilui viimeiseen asti ♡

Jatsi oli mulle aina hyvin hyvin tärkeä kaveri. Kun olin vauva, se vahti kärryjen vieressä ja piti musta aina huolta, vaikka nuorena se muuten pelkäsikin melkein kaikkea. Jatsin kanssa sain ensikosketukseni agilityyn, ja Jatsi opetti tästäkin lajista mulle niin uskomattoman paljon. Pahalta tuntuu päästää irti, ja tuntuu myös oudolta ajatella, että koiraa, joka on ollut mun elämässä ihan koko ajan, ei enää ole. Mutta joskus on vain aika päästää irti, ja se kuuluu yhteen monista vastuista, joita oman koiran mukana tulee. Ja saihan se viettää melkein viisitoista ihanaa vuotta täällä.

Kiitos Jatsi, kiitos ihan kaikesta.

Pappa vikana päivänään, vieläkin tulee kyyneleet silmiin kun katsoo tätä kuvaa <3